Päivä 3.

Mitä meille kuuluu?

Surutyötä tehdään edelleen. Vaellan kotona ja purskadan itkuun vähän väliä, kyyneliä ei enää tule. Kasvoni ovat turvoksissa, se taitaa kuulua asiaan. Olen hyväksynyt asian ja siirryn eteenpäin. Minulla oli etuoikeus tuntea Atlas ja ihania muistoja ei kukaan voi viedä minulta. Ne ovat ikuisia, ja Atlas ei ikinä jätä minua. Enkä minä häntä.

Olen saanut paljon osanottoja ja kyselyitä että miten voin. Voin joka päivä paremmin. Tänään on helpompaa kuin eilen ja pystyn jopa katsomaan Atlaksen kuvia hymyillen, en itkien. Tiedän että kaikki eivät ymmärrä, sehän oli vain kissa. Tiedän myös että kaikki joilla on lemmikki, voivat samaistua kipuuni. Hoidan kissojani koko sielullani ja hengelläni. Ne ovat osa minua ja saman arvoisia kenen tahansa perheenjäsenen kanssa. Ne ovat jotain niin ihmeellistä jotka koskettavat syvemmälle sydämeen kuin ihmiset voivat.

Vega on levoton, roikkuu kiinni ja haluaa syliin jatkuvasti. Pikkuinen seuraa minua kaikkialle kirjaimmellisesti, ja maukuu oven takana kun lähden. Yritän muistaa että kissa elää enemmän hetkessä kuin me. Yritän muistaa että Vega ei vain ole tottunut olemaan yksin ja puuhailemaan yksin. Kissakin suree, tietenkin, mutta yritän muistaa että en saisi sääliä häntä.

Olen sairaslomalla, saan itkettyä itkuni. Onneksi monella työkaverillani on lemmikki, tiedän että he ymmärtävät. Olisin valmis ryntäämään apuun kaikkien heidän puolesta vaikka keskellä yötä, kun kyse on lemmikistä. Sitä sidettä ei voi ymmärtää ennen kuin sen kokee itse.

Vaikka ikävä on kova, tuntuu että kotona on aukko. Tuntuu että on minulla on liian paljon rakkautta ja hoivaa jaettavana. Vega on yksinäinen ja mielestäni hänen ei tarvitse tottua siihen. Olemmekin puhuneet että jos vastaan tulee sydäntenmurskaaja, hän saa meiltä kodin. Vegan sopeutuminen jännittää mutta eiköhän hän pärjää. Tyttö on kuitenkin vielä niin nuori ja aina niin reipas. Jos jokin pentu valloittaa meidät heti, olemme siihen valmiita. Meillä on hyvä koti ja paljon annettavaa. Jos tämä tapahtuu kuukausien päästä, olkoon sitten niin.

Aikaisemmin ihmettelin ihmisiä jotka ottivat uuden lemmikin niin nopeasti edellisen menetettyään. Nyt ymmärrän. Kyse ei ole korvaamisesta, ei ikinä. Kyse on elämän jatkamisesta, selviämisestä ja uudelle pikkuiselle tai aikuiselle kodin tarjoamisesta. Kyse on tietoisuudesta mitä itsellä on annettavana ja tiedosta kuinka paljon kaikkea ihanaa saa vastalahjaksi. Elämä liikkuu eteenpäin, se on vain helpompaa liikkua mukana.

Nyt vain edetään päivä kerrallaan. Joka päivä on helpompi, se lohduttaa. Huomista odotellessa, silloin helpottaa taas vähän.

2 kommenttia

  1. Meiltä myös osaanotot! muistele lämmöllä, vollota kun siltä tuntuu ja halaile Vegaa. Hyvä, että Atlas sai viettää elämnsä kodissa, jossa sitä rakastettiin valtavasti. Ei varmasti olisi katti voinut parempaa kotia toivoa.

    VastaaPoista
  2. Vaikka rakastan kissoja, en silti yleensä hehkuta niitä tai korosta kaipuuta ja itkujani niiden takia. Mutta tämä on niin koskettavaa, että on pakko kommentoida (oon myös blogisi kova fani). Oma ensimmäinen kissani oli Hesyltä, lukuisista tutkimuksista, lääkinnöistä ja lääkäreillä+sairaaloissa juoksemisesta huolimatta, hän luonani vain kuukauden. Rakastin silti kisuani koko sydämmestäni ja olin tuhannen murskana kun päädyin lopettamaan pikkuiseni.

    Kaikkea hyvää, paljon lämpäyttä ja rakkautta. Olen niin pahoillani menetyksestäsi, mutta olen varma että olit lapsellesi kaikista paras emo ja hän eli ihanan elämän kanssasi.

    VastaaPoista

Kaunis kiitos kommentista!

Back to Top